keskiviikko 22. tammikuuta 2014

Mikä minusta tuli isona

Ajattelin nyt vähän kertoa itsestäni. Faktoja olen teille antanut aiemminkin, mutta ajattelin, että kirjoitan teille siitä mikä minusta tuli isona.

Täytin siis vuoden viimein päivä 23-vuotta. Olen siis aina ollut luokkani nuorin. 
Kuitenkin olen tuntenut itseni joissain tapauksissa vanhemmaksi kuin muut ikätoverini. 
Minulla on 3 pienempää sisarusta, kaksi pikkusiskoa ja pikkuveli, jotka ovat maailman parhaat pikkuset. ♥ 
Olen aina ollut heille tuki ja turva ja tulen aina olemaan. Heistä tää mun urani aikoinaan on lähtenyt.
Olen hoitanut ja hoivannut sisaruksiani. Olen ollut heille hädän tullen avuksi, jos äiti tai isä evät ole ehtineet. 



Aloitin 15-kesäisenä hoitamaan tuttava perheiden lapsia. 
Kiersin yhden kesän kolmessa eri perheessä. Oli vaippaikäistä ja esikouluikäistä.
Yläasteelle mennessäni tiesin jo mikä minusta tulee isona. Kahdeksannella luokalla taisi olla ensimmäiset pohdinnat tulevaisuuteen, eli mitä teet yläasteen jälkeen. Yhdeksännellä sitten kaikki alkoi olla varmaa. Minä laitoin hakemuksen kolmeen paikkaan ja ensimmäisenä oli lähihoitajan koulutus. Kesällä 2006 meidät kutsuttiin haastatteluihin ja psykologin kokeisiin.
Ollessani haastateltavana psykologi kysyi minulta: "miksi juuri sinä haluat lähihoitajaksi?",
minä sitten vastasin niinkuin asia oli: "olen seitsemännestä luokasta asti tiennyt, että minusta tulee isona lastenhoitaja ja siksi haluan lähihoitajaksi."
Siinä samassa psykologin suusta tuli "et sinä voi tietää asioita noin pitkälle!"
Sen jälkeen kun psykologi oli minulle saarnannut siitä miksi en voi tietää tulevaisuuttani pitkälle, päätin mielessäni, että minä teen itseni ja tulevaisuuteni eteen kaiken, että minusta todella tulee lastenhoitaja. 

Kokemuksista ja virheistään oppinut.

Ja niin, lapsia rakastava, empaattinen, ystävällinen ja omalaatuinen neitonen astui 2006 elokuussa ensimmäisen askeleen kohti tulevaisuuttaan. Minä tein ja saavutin kaiken minkä halusin. 
Toukokuussa 2009 sain käteeni lähihoitajan paperit. Olin valmistunut ja hoitanut itselleni ammatin.
Sinä syksynä löysin itseni ensin seurakunnan päiväkerhosta, avustajana. Olin erikokoisissa ja erilaisissa ryhmissä mukana. Kuitenkin vuoden vaihteessa lähdin oman kuntani päiväkotiin sijaiseksi. Tein silloin tällöin sijaisuuksia ja etsin samalla vakaampaa työpaikkaa. 
Olen ollut monessa eri päiväkodissa töissä ja tänä kesänä sain itselleni pysyvän paikan, toistaiseksi.
Monet eri tavat, monet eri kulttuurit ja mielettömät uudet opit ja kokemukset ovat rikastuttaneet minua. Silloin 15-kesäisenä en ollut näin varma itsestäni kuin nyt. 



Olen oppinut paljon. Olen opettanut itselleni uusia työskentelytapoja. Olen ottanut vastaan paljon neuvoja, kysynyt paljon kysymyksiä ja saanut paljon vastauksia ja oppinut omista virheistäni. Ja tällä hetkellä tiedän sen, että joka päivä opin jotain uutta ja osaan sen myöhemmin paremmin. 
Tänään esimerkiksi sain uuden opin. 
Opin nimittäin tämän;
alle 2-vuotias lapsi, joka päiväkodin aloittaessaan on erittäin takertuvainen, tarvitsee erittäin paljon syliä. Aina kun on mahdollista pitää lapsi ottaa syliin. Lapsen itkuun on reagoitava nopeasti, oli se sitten pientä itkua tai suurta, silti on reagoitava nopeasti. Lapsi pitää ottaa syliin. Heidän aivonsa kehittyvät kaikesta mitä he kokevat. Jos heitä hyljitään heidän aivoissaan stressin sietokyky laskee. Mitä enemmän lapsi oppii vanhemmistaan sen, että he saavat aina sylin kuin on mahdollista, sitä helpompi stressin sietokyky lapselle tulee. Lapsen aivolohkot liikkuvat, ne kasvavat lapsen kasvaessa ja oppiessa. Kun lapsi on saanut tarpeeksi syliä aikuiselta, on hänen helpompi lähteä tutkimaan maailmaa. Hän tietää sen, että aikuinen on lähellä ja että hän on turvassa. 
Älä siis ikinä sano lapselle ei, jos hän haluaa syliin. Olen itse syyllistynyt siihen joskus ja tiedän että moni muukin on. Itseäni harmittaa se, että aika ei riitä jokaiselle. Minä olen kuitenkin sen verran empaattinen ja lapsirakas ihminen, että pistää sydämeen kovasti, jos hylkää toisen. Antakaa siis lapselle syli! He tarvitsevat sen. ♥



Minä siis tiedän mikä minusta tulee isona. Olen se jo. Kuitenkin toivon, että minusta tulee mielttömän ihana ja rakastava äiti vielä jonain päivänä. Se miten ihanaa aamulla on saapua töihin ja nähdä miten iloisia lapset ovat siitä kun saavut paikalle, se on ihan mieletön tunne. Ne huudahdukset ja kiljahdukset ovat jotain äärettömän upeaa. On mahtava tietää, että olet hoitanut työsi hyvin, kun lapset arvostavat sinua. He haluavat oppia joka päivä jotain uutta ja he haluavat sinut leikkihin mukaan. 

Jos joku vielä miettii miksi minä haluan tehdä tätä työkseni, niin tässä teille vastaus:
Minä rakastan ja arvostan työtäni. Lapset ovat meidän tulevaisuus. 
Työn pitää olla lapsilähtöistä ja se pitää tehdä lasten ehdoilla. 

Minä olen sanojeni takana. Arvostan sitä mitä teen ja sitä kenen kanssa työtäni teen. :)



Mikä sinusta tulee isona? Tai mikä sinusta tuli?

3 kommenttia:

  1. Ihana teksti, ihanalta hoitotädiltä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :) Musta oli oikee hetki kirjottaa tää! :)

      Poista